Sain Tara Tuomisillalta kutsun kirjoittaa Geneesin blogiin haluamastani aiheesta ja otin tämän kutsun ilolla vastaan. Olin viime keväänä oman blogini tiimoilta Taran vieraana "Olet Riittävä"- podcastissa puhumassa kohtaamisen tärkeydestä terveydenhuollossa. Ajattelin tässä kirjoituksessani jatkaa pohdintaani tästä hyvin tärkeästä aiheesta sekä siihen tiiviisti liittyvästä asianmukaisen psykiatrisen hoidon saamisen vaikeudesta. Olen pitkän ja omakohtaisen kokemukseni kautta tullut ymmärtämään, miten suuri merkitys kohtaamisella ja toisaalta myös kohtaamattomuudella voi olla psykiatrisessa hoitojärjestelmässä asioivan potilaan kannalta. Olen itse kärsinyt vaikea-asteisista mielenterveyden haasteista yli kahdenkymmenen vuoden ajan ja ollut niiden tiimoilta myös psykiatrisen erikoissairaanhoidon piirissä aivan viime aikoihin saakka. Kuluneen syksyn aikana minut kuitenkin uloskirjoitettiin psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon huolimatta siitä, etten siellä oireiluni vaikea-asteisuuden tai hyvin monimutkaisen psyykenlääkityksenikään puolesta käytännössä pärjää. Hoitava psykiatrini psykiatrian poliklinikalta kehottikin minua aivan suoraan hakeutumaan yksityisen psykiatrin hoidettavaksi ja näin myös tein. Sama psykiatri totesi myös minulle suoraan, että julkisen psykiatrian tilanne on nykyisin niin heikko, että vaikka saisinkin jäädä potilaaksi erikoissairaanhoitoon, minun ei olisi psykiatripulan vuoksi välttämättä mahdollista saada itselleni sieltä enää hoitavaa psykiatria. Hän piti siten kohdallani turvallisimpana vaihtoehtona hoitoni siirtämistä yksityiselle puolelle. Kaikilla ihmisillä yksityiselle puolelle siirtyminen ei kuitenkaan ole taloudellisesti mitenkään mahdollista. Itsellenikin se on työkyvyttömänä pitkäaikaissairaana ja eläkeläisenä mahdollista ainoastaan läheisteni taloudellisen tuen turvin. Kuitenkin minä sekä hyvin moni muu vaikeista ja pitkäaikaisista mielenterveyden haasteista kärsivä ihminen jää nykypsykiatrisessa hoitojärjestelmässä käytännössä vaille kipeästi tarvitsemaansa apua ja tukea. Kirjoitin tähän liittyen sekä omien kokemusteni että myös ulkopuolisten asiantuntijalähteiden pohjalta kirjoituksen "Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta", joka ilmestyi juuri Psykoterapia-lehdessä. Tarkastelen siinä julkisen psykiatrian kestämätöntä nykytilaa ja kyseenalaistan pääasiassa omiin kokemuksiini pohjautuen nykyisen hoitojärjestelmämme inhimillisyyden ja potilaslähtöisyyden. Samassa Psykoterapia-lehdessä ilmestyi myös erään alan asiantuntijan laatima vastine kirjoitukseeni sekä oma lyhyt kommenttini tähän vastineeseen. Mielestäni tämä kirjoituskokonaisuus tekee osaltaan hyvin näkyväksi sitä kohtaamattomuuden kulttuuria, joka terveydenhuollossa nykyään vallitsee etenkin psykiatriseen hoitoon liittyen. Lehdessä ilmestyneen kirjoitukseni perimmäinen tarkoitus onkin herättää yhteistä dialogia ja keskustelua alan ammattilaisten ja potilaiden välillä niin, että jokin voisi sen piirissä viimeinkin muuttua inhimillisempään ja myös potilaslähtöisempään suuntaan. Tällä hetkellä potilas- ja vertaistukipiireissä vallitsee nimittäin suuri hätä koskien pahasti aliresursoitua ja muutenkin monilta hoitokäytänteiltään toimimatonta ja epäinhimillistäkin psykiatrista hoitokulttuuria. Toivon, että kirjoitukseni ja avoimuuteni näiden hyvin vaikeiden ja kipeiden asioiden tiimoilta voisi osaltaan luoda realiteetit tiedostavaa, mutta myös eettisesti kestävää toivoa. Sitä kaikki psykiatriset potilaat ja traumatoipujat mielestäni kipeästi tarvitsevat, samoin kuin omien kokemustensa yhteistä jakamista ja vertaistukea. Tunne ja kokemus siitä, ettei ole yksin omien vaikeuksiensa kanssa, voi jo auttaa pitkälle. Hyvin yksinäisinä ja kauhuntäyteisinä hetkinä onkin hyvä muistaa, että on olemassa paljon muitakin ihmisiä, jotka kamppailevat suuresti nykypsykiatrisessa hoitojärjestelmässä. Emme siis lopulta ole omien kamppailujemme kanssa yksin, vaikka siltä ehkä hyvinkin usein tuntuu. Toivo ja toisaalta myös epätoivo kun ovat ja elävät ihmismielessä ja erilaisissa toipumisprosesseissa usein rinnakkain ja sylikkäinkin. Välillä kummatkin niistä väistyvät taka-alalle tehden tilaa aivan täydelliseltä tuntuvalle toivottomuudelle. Uskon kuitenkin, ettei toivo hellitä meistä syvissä toivottomuuden hetkissäkään aivan täysin otettaan. Vaikeita traumoja ja muitakin kivuliaita mielenterveyden haasteita kokeneen ihmisen mielessä elää usein kaikesta koetusta ja eletystä huolimatta pieni toivon kipinä, joskin usein hyvin syvälle haudattuna ja ihmiseltä itseltäänkin salassa. Vaikka toivo on yleisesti positiivinen asia ja tärkeä elinvoiman lähde, se voi joissakin tapauksissa myös sattua aivan liikaa. Silloin toivo helposti hautautuu niin syvälle oman mielen uumeniin, että sen olemassaolo unohtuu meiltä itseltämmekin. Toivo kuitenkin aina uinuu jossain mielemme ja sydämemme perukoilla odottaen hetkeä, jolloin se voisi taas ilmoittaa meille olemassaolostaan ja nousta takaisin tietoisuuteemme. Toivo herättelee meitä toivottomuuden illuusiosta hyvin lempeästi ja varoen, sillä tiedostetun toivon kynnyksellä oleva ihminen on usein hyvin hauras ja kyyninenkin kaikkea hyvää kohtaan. Toivon tunteeseen voikin olla käytännössä hyvin vaikea luottaa silloin, kun on rämpinyt elämässään jo pitkän aikaa toivottomuuden suossa. Kuitenkin niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Voimme monista elämän vastoinkäymisistä ja menetyksistä huolimatta toivoa itsellemme ja muillekin parempaa huomista. Meillä on lisäksi ihmisinä oikeus toivoa ja vaatiakin parempaa hoitoa, kohdatuksi tulemista ja todellista toipumista. Lopetankin tämän kirjoitukseni seuraavaan runoon, jonka laadin omien kokemusteni pohjalta liittyen kohtaamattomuuteen ja kohtaamiseen: Mitään minusta ei jää henkiin Kun pyyhkäiset ylitseni voimallasi Jään jalkoihisi anomaan armoa Lieventäviä asianhaaroja Mutta sinä olet kova ja kylmä Syvempää ymmärrystä vailla Ja sokeat kohtasi peittävät Minut kokonaan näkyvistä Olen ihminen mutta sinulle Kuin ilmaa Vain joku jota karttaa Jonka mielipide ohittaa Perustavasti epäuskottavana Olenhan vain potilas Ja sitä kautta täyttä ymmärrystä Ja järkeäkin vailla Ihmisenä sivuutettava Toipumisessakin epäonnistunut Ja sehän ei ole hyväksyttävää Tässä kulttuurissa Jossa tehokkuus ja tuottavuus Ovat kaikista suurimpia hyveitä Jossa raha hallitsee Ja inhimillisyys loistaa usein Poissaolollaan Minulla ja mielipiteilläni Ei ole sen suurempaa arvoa Ovathan ne syntyneet Perin juurin sairaassa mielessä Sydämessä joka on haavoittunut Ja korjaavaa rakkautta vailla Englannin kielessä sana kärsivällinen On synonyymi sanalle potilas Minun pitääkin olla Potilaana kärsivällinen Aivan loputtomasti Odottaa asioiden ja itseni Lopullista ratkeamista Hiljaa ja nöyränä Sillä viimeinen asia Jonka psykiatrinen potilas Saa tässä maassa tehdä On ratketa liitoksistaan Näyttää raivonsa ja kipunsa Liian syvät hylkäämisen haavat Ja nyt sama kuvio toistuu Psykiatrisessa hoitojärjestelmässä Potilas on aivan liikaa Niille ihmisille joiden pitäisi Auttaa eikä rankaista Kohdata eikä ohittaa Valaa toivoa eikä viedä sitä Sillä loppujen lopuksi toivo Kohdatuksi ja autetuksi tulemisesta On kaikki mitä meillä Ihmisinä on